Lukeminen kannattaa aina – vai kannattaako?

Kun perinteisessä dubbausmaassa, kuten Saksassa, erehtyy televisiota katsoessaan kertomaan, että meillä Suomessa tukeudutaan kaikissa (paitsi lasten-) sarjoissa ja elokuvissa kuvaruudun alareunassa vilkkuviin tekstityksiin, saa paikallisilta aina osakseen turhan ja tuskastuttavan empatiavyöryn.

 

”Huh, pitääkö teidän oikeasti aina lukea samaan aikaan kun katsotte?”

”En jaksaisi itse. Kauhean vaivalloista.”

”Eikö teillä ole varaa dubbaukseen?”

 

Keskustelu jatkuu vakuutteluilla siitä, että Suomessa kaikki ovat tyytyväisiä järjestelyyn, eikä kukaan haluaisi ääninauhojen päälle dubattua eli jälkiäänitettyä suomenkielistä puhetta. Muistan, kun Kauniit ja rohkeat järjesti markkinointitempauksen, jossa suomalaisten annettiin viikon ajan ”nauttia” Ridgen ja kumppaneiden dialogista suomenkielisten ääninäyttelijöiden tulkitsemina. Pakko myöntää: sarjan viihdearvo nousi, mutta tuskin tuotantotiimin toivomalla tavalla.

Vakuuttelua tyytyväisyydestämme voi höystää lukuisilla argumenteilla. Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, tekstitys auttaa kehittämään kielitaitoa ja erityisesti lausumista. Tekstitetyt ohjelmat myös tukevat lasten lukemaan oppimista, sillä lastenohjelmia lukuun ottamatta kaikki tuontitavarana tulevat ohjelmat sekä elokuvat on tekstitetty, ja vanhempien hermot ja äänihuulet loppuvat äkkiä kesken tekstityksiä lukiessa. Myös kuulovammaiset hyötyvät tekstityksestä, sillä hekin voivat lukea tekstit, vaikka ääniraita jääkin saavuttamattomaksi.

Dubbauskulttuurissa asuviin järkisyyt eivät kuitenkaan vetoa. Saamme edelleen heidän säälinsä, halusimme sitä tai emme.  Ymmärrän, että sympatiaa herättää maantieteellinen sijaintimme ja sen mukanaan tuomat ilmiöt, kuten lähes ympärivuotinen pakkanen, lumi ja loska. Ja sen ottaa moni auliisti vastaan. Mutta tekstitysten tuomalle sympatialle on harva täyttänyt tilauslomaketta.

Katsojien näkökulmasta dubbaus tuntuukin vetoavan pikemminkin tunteisiin, kuin järkisyihin. Eräs saksankielinen alan asiantuntija – ja dubbauksen puolestapuhuja – vetoaakin siihen, että voiko työpäivänsä jälkeen väsyneeltä katsojalta enää vaatia, että hän jaksaisi ohjelmaa seuratakseen lukea vielä tekstityksenkin. Sehän on kuin työskentelisi kaksi vuoroa putkeen. Toinen saksalaisargumentoija puolestaan näkee tekstityksellä varustetut tuotannot pelkästään niin kutsutulle elokuvaeliitille suunnattuina. Tavalliset ihmiset jäisivät hänen mukaansa ilman dubbauksen tuomaa helpotusta kokonaan ulkomaalaisten elokuvien suoman nautinnon ulkopuolelle. Tekstityskulttuurissa kasvaneena tuntuu aika villiltä väittää, että lukeminen olisi vain eliitin puuhaa. Myös tekstitystä puoltaville järkisyille, kuten kielten oppimiselle, löytyy vasta-argumentti: ”elokuva on taidemuoto, ei mikään kielikoulu.”

Argumentteja ja mielipiteitä löytyy jokaisesta perspektiivistä. Osan mielestä dubbaus vie elokuvan alkuperäiset ja autenttiset kulttuuriset elementit paljon kauemmaksi saksalaiselta yleisöltä, osa taas on sitä mieltä, että dubbauksella saadaan tuotua paremmin esiin alkuperäinen sanoma kuin tekstityksellä, jota pitää tilan puutteen vuoksi tiivistää paljon radikaalimmin kuin puhetta. Vain kahdesta asiasta saksalaiset tuntuvat olevan samaa mieltä: tekstitetyn lopputuotteen katselu on katsojalle paljon vaivalloisempaa kuin dubatun ja tekstitys on tavoista se edullisempi ja nopeampi – tuskin kuitenkaan parempi. 

Tunnesyyt painavat myös Suomessa. Kukapa haluaisi jättää väliin Jasper Pääkkösen otsikoihin yltäneen etelävaltioiden aksentin elokuvassa BlacKkKlansman tai James Bondille ominaisen yläluokkaisen brittiaksentin. Agentti 007 puhumassa stadin slangia tuskin välittäisi katsojille samaa tunnetilaa kuin alkuperäisen ääniraidan Bond autenttisine aksentteineen. Toisaalta, paljon on kiinni myös tottumuksesta; esimerkiksi Robert De Nirolle on Saksassa jo neljän vuosikymmenen ajan lainannut äänensä yksi ja sama ääninäyttelijä. Oikean De Niron ääni olisi dubbaukseen tottuneelle katsojalle todennäköisesti yhtä vieraannuttavaa kuin dubatun ääniraidan kuuleminen meille.

Tunnesyiden painoarvolla ei kuitenkaan ole monopoliasemaa kääntäjien ja tuotannon ratkaisuissa. Yksi painavimmista syistä tekstityksen valintaan ovat kustannukset, jotka todellakin ovat huomattavasti matalammat, kuin dubbaukseen uppoavat summat. Siinä missä tekstityksen luomiseen tarvitaan vain kääntäjä, joka kääntää ja hoitaa ajastuksen omin voimin, vaatii dubbaus kokonaista näyttelijöiden, ohjaajan ja ääniteknikon tiimiä. Kääntäjän näkökulmasta tekstittäminen onkin kaikessa rajallisuudessaan silti dubbausta yksinkertaisempi muoto välittää käännetty viesti katsojille. Varmaa on, että kumpikin tapa on kääntäjälle haastava prosessi. Katsojat odottavat – ja ansaitsevat – hyvää laatua.

Hinnan lisäksi ratkaisevaa onkin, mitä katsojat todella haluavat. Toistaiseksi kummallakaan kulttuurilla ei ole halua tai tarvetta luopua hyväksi havaitusta ja ennen kaikkea totutusta tavastaan ylittää kielimuureja. Onkin muistettava, että meidän surkuttelumme dubbauskulttuurin suuntaan on aivan yhtä turhaa kuin toisinpäin. Niin kauan kuin laatu pysyy korkealla, olipa ratkaisu mikä hyvänsä, saa katsoja ansaitsemansa katselukokemuksen. Siinä kääntäjä tulee kuvaan, ilman tiimiä tai sen kanssa.

 

Juulia Bernhardt

Traductin markkinointiassistenttiharjoittelija, joka pitää hyvistä ja huonoista sanaleikeistä

 

Share on