Miksi olen yhä kääntäjä?

Kääntäminen on viime aikoina noussut yllättävästi ja ilahduttavasti julkisen keskustelun aiheeksi. Alanvaihtaja purki 16.7. Helsingin Sanomissa oikeutettua pettymystä kirjallisuus- ja av-kääntäjien heikkoon työtilanteeseen. Taloussanomissa korostettiin 17.7. kysynnän merkitystä korkealaatuisten käännösten tarjonnalle. Heitänpä oman rikkani rokkaan – lievän pateettisuuden uhallakin.

Aloitin kääntäjäopinnot nuorena ja naiivina syksyllä 1993 ja täysipäiväisesti olen ollut alalla vuosituhannen vaihteesta lähtien. Alaa koskeva keskustelu on aina ollut kovin ongelmakeskeistä: Kääntäjien arvostus on heikkoa ja palkkiot huonot. Kilpailu on veristä, armoa ei pyydetä eikä anneta. Suuri mörkö englanti vie, muut kielet vikisevät.

Itse olen ollut onnekas, ehkä etuoikeutettukin. Olen työllistynyt ja saanut alusta lähtien työstäni kohtuullisen elannon. Työ on ollut monipuolista, parhaimmillaan hyvinkin kiehtovaa. Toki vaikeitakin hetkiä on tullut: ikävää palautetta, kuivia kausia, lomautuksia.

Mikä minut siitä huolimatta pitää alalla?

Yksi syy ovat mukavat, taitavat, kiehtovat asiakkaat. Yrityksen ja sen viestinnän takana on ihminen. Henkilökohtainen kanssakäyminen taitavien ja alastaan innostuneiden viestinnän, markkinoinnin ja vaikkapa konepajatekniikan ammattilaisten kanssa on mielestäni aidosti kiinnostavaa. Aivan toisten alojen ammattilaisten ideoista ja tekemisen tyylistä voi kääntäjäkin yllättävän usein ammentaa omaan työhönsä.

Olen utelias ihminen. Minusta uuden oppiminen on mukavaa, ja kuten kaikki kollegat tietävät, siihen kääntäjän ammatissa todella on pakollinen mahdollisuus. Vaikean termiongelman ratkeaminen on aina pieni voitto, ja kun jonkin erikoisalan oppii tuntemaan pintaa syvemmältä, paranee ammatillinen itseluottamus kohinalla.

Tietenkin kääntäjältä ja käännöstoimistolta odotetaan paljon: (kustannus)tehokkuutta, joustavuutta, venymiskykyä tiukoissa tilanteissa. Mutta edelleen on asiakkaita, jotka ymmärtävät, että kääntäminen on pohjimmiltaan viestintää, jolla on todellista merkitystä ja joka hyvin hoidettuna tuottaa lisäarvoa – kykyä puhutella sidosryhmiä näiden omalla kielellä, tulla kuulluksi huomioyhteiskunnan hälisevässä uutisvirrassa.

Olen siis optimistinen, ja jostakin syvältä sisimmästä löytyy yhä myös pieni idealisti. Suomen kieli on ja pysyy pahansisuisena äpärälapsena suuressa lingvistisessä maailmanperheessä. Jos me emme halua omituista kieltämme käyttää, vaalia, kehittää, sitä ei toden totta tee kukaan muukaan. Tuntuu merkitykselliseltä olla omalta pieneltä osaltaan tekemässä suomenkielistä teknistä ja taloudellista viestintää.

Siksi yhä jaksan ja viitsin niinä raskainakin päivinä.

Turkka Kulmala
Kirjoittaja on Traductin kippari, piikikäs käännöskukkanen ja terminologiafriikki.

Jaa