Menu
Sukupuutto on synkkä ilmiö, joka on ollut viime aikoina säännöllisesti esillä eri medioissa. Yleensä sukupuuttouutisoinnin päähenkilöinä ovat tiikerit ja gorillat, kielet yltävät pääsääntöisesti vain sivuosan asemaan. Kieletkin kuitenkin voivat kuolla ja kuolevatkin. Pahimman uhkakuvan mukaan alkaneella vuosisadalla tapahtuu kielten joukkokuolema, josta selviää vain joka kymmenes nykyisin puhutuista kielistä. Kun viimeinen kieltä äidinkielenään puhuva ihminen poistuu paremmille metsästysmaille, tulee elävästä kielestä kuollut. Suuressa yleisössä tämä herättää todennäköisesti vähemmän intohimoja kuin pörröisen kissaeläimen kuolema, mutta kielenkin kuolema on eräänlainen tragedia.
Kieli lipuu kuoleman vaaravyöhykkeelle usein tilanteessa, jossa sen puhujat joutuvat vähemmistön asemaan ison valtakielen puristuksessa. Äidinkieliset puhujat joutuvat selviytyäkseen opettelemaan virallisen valtakielen ja opettavat valtakielen myös lapsilleen. Kielen kohtalo on yleensä seuraavan sukupolven käsissä; heitä seuraavalle sukupolvelle kuihtuvaa kieltä ei enää opeteta, sillä valtakieli on korvannut äidinkielen aseman. Tämä ei merkitse pelkästään kielen kuolemaa, vaan usein myös kulttuurin ja ainutlaatuisen perimätiedon katoamista. Kun menetetään sanat, joilla asioita on kuvattu, menetetään nopeasti myös sanojen takana ollut tieto.
Mutta miten kieliä voisi suojella? Kieltä ei voi eristää suojelualueelle tai laittaa lisääntymään eläintarhassa. Salametsästämisen kieltämisestäkään ei tässä tapauksessa ole apua; kielen viimeinen puhuja tuskin on yhtä haluttu saalis kuin tiikerintalja. Jos poliittista tahtoa ja resursseja löytyy, kieltä kyllä voidaan yrittää elvyttää. Useimmissa tapauksissa kuolleita on kuitenkin vaikeaa herättää henkiin. Heprean elvyttäminen puhutuksi kieleksi 1900-luvulla on kuitenkin toivoa antava poikkeus sääntöön, kuten myös Ghil’ad Zuckermannin työ Australian aboriginaalikielien pelastamiseksi. (Voit lukea artikkelin täältä.)
Kielten katoamisesta voi vetää monenlaisia päätelmiä, myös vääriä. Monen mielestä (pääosin) englannin kielestä tarttuvat lainasanat ja uudet ilmaukset ovat uhka maan omalle äidinkielelle; ne tahraavat kielen puhtauden ja voivat jopa sysätä kielen kuolinkamppailuun. Tämä logiikka johtaakin seuraavanlaiseen ajatukseen: kieltä pitää suojella vieraskielisiltä vaikutteilta ja niiden aiheuttamalta muutokselta. Tämän näkemyksen edustajille englannin kielestä tarttuneet ilmaukset eli anglismit eivät ole laina- vaan kirosanoja, ja suomenkielisten vastineiden käyttö tulisi kirjata pykäläksi perustuslakiin. Tällaisen kielipolitiikan etunenässä taistelevat muun muassa Ranska ja Kiina, joiden tiukat kielilait määrittelevät englannin kielen sallitun annostuksen esimerkiksi televisiossa, kirjallisuudessa ja mainonnassa.
“Kielen hautajaiset on kiistatta tapahtuma, johon kukaan kielistä kiinnostunut ei toivo saavansa kutsua.”
Iran on suojelemisinnostuksessaan harpannut vielä askelen pidemmälle. Alkuvuodesta 2018 maan alakouluissa kiellettiin englannin opetus, sillä uskonnollisten johtajien mukaan liian varhainen kielen oppiminen johtaa länsimaisen kulttuurin invaasioon. Miksi turhaan ottaa riskejä? Onhan farsin kieltä ja iranilaista kulttuuria helpompi suojella, kun englantia ei enää osaa kukaan.
Kielen hautajaiset on kiistatta tapahtuma, johon kukaan kielistä kiinnostunut ei toivo saavansa kutsua. On kuitenkin liioiteltua väittää, että jokaisen kielen luonnollinen kehitys globalisaation keskellä olisi se ratkaisevin uhka, joka suistaisi kielen kuolinkamppailuunsa. Kielen sulkeminen kuplaan olisi taistelua tuulimyllyjä vastaan.
On vielä vaikeampaa suojella kieltä muuttumiselta, kuin kuolemiselta. Lisäksi usein vielä täysin turhaa. Tekisimmekö palveluksen äidinkielellemme, jos alkaisimme pakonomaisesti puhua wunderbaumien sijaan ihmekuusista, sohvan sijaan pehmustetuista joukkoistuimista ja brainstormauksen sijaan aivomyrskyämisestä? Tuskinpa.
Kielen elinvoimaisuuden kannalta on kuitenkin tärkeää, että uusien keksintöjen ja edistysaskelten käsitteet eläisivät myös muissa kielissä kuin englannissa. Kaikkea ei toki tarvitse pakonomaisesti kääntää: handsfreen käyttö suomalaisessa sanavarastossa ei vielä merkitse suomen kielen tuhoa, mutta jos yksittäisten sanojen ja ilmausten sijaan englanninkielisistä sanoista tulee valtavirtaa tieteessä ja työelämässä, eikä kukaan ota asiakseen keksiä käsitteille suomenkielisiä vastineita, ollaan tilanteessa, jossa kielipuritaanien huoli on aiheellinen.
“Kääntäjät ovat merkittävässä roolissa kamppailussa kielen elinvoimaisuuden puolesta.”
Kääntäjät ovat merkittävässä roolissa kamppailussa kielen elinvoimaisuuden puolesta. He voivat temmata aloitteen omiin käsiinsä uusien käsitteiden esittelemiseksi suomen kielellä. Jos käsite on tarpeeksi tuore, ei suomenkielistä vastiketta löydy sen enempää googlaamalla kuin sanakirjastakaan. Toimialan ja sen kehityksen ymmärtäminen sekä yhteistyö asiakkaan kanssa ovat ratkaisevia edellytyksiä uusien käsitteiden ja termien kotouttamisessa suomen kieleen. Tämänkaltainen vastuu lisää työn merkityksellisyyttä ei vain kääntäjän itsensä, vaan myös asiakkaan ja suomen kielen näkökulmasta.
Tuulimyllyjä vastaan ei kannata taistella, mutta oikeat ratkaisut oikeissa tilanteissa ovat avain elinvoimaiseen kieleen.
Juulia Bernhardt
Traductin myynti- ja markkinointivastaava, joka pitää hyvistä ja huonoista sanaleikeistä
